Haikeaa, mutta...

Haikeaa, mutta...

Yksi elämäni matkoista on takana. Fysioterapeutti AMK, check ^^. Sitä myöden elämäni Seinäjoella onkin sitten ns. pulkassa. Ensimmäisenä syksynä 2010 matkustin lähes joka viikonloppu Tampereelle, koska en kokenut Seinäjokea kodikseni. Keväällä 2011 viihdyinkin jo paremmin. Kävin sinä kesänä ensimmäisillä festareillakin, Provinssi 2011 oli uskomaton ja ikimuistoinen. Silloin tapasin Laurin ensimmäisen kerran. Toisen vuoden syksynä olin paljolti Seinäjoella, kävin ehkä kerran kuukaudessa Tampereella, tunsin kotiutuneeni Seinäjoelle. 

Joulu-tammikuussa 2011-2012 tapahtui se, mitä olin jo kauan odottanut. Totesin, että rinnallani on ihminen jonka kanssa voin kuvitella eläväni elämäni loppuun asti. Siitä hetkestä eteenpäin olenkin sitten ollut milloin missäklin, harrastanut siis suomeksi sanottuna junalla matkustamista Seinäjoki-Parkano-Tampere välillä. VR:lle olen antanut puolet omaisuudestani vähintään, laskujeni mukaan kaiketi näiden kolmen ja vuoden vuoden kuluessa nelinumeroisen summan, hyi! 

Nyt joulukuussa 2013...

 katson tästä ikkunasta ulos viimeisen Seinäjoella nukutun yön jälkeen ja kyllä kieltämättä vähän tuli haikea fiilis, "mun koti ei oo täällä". 

Tämä syksy on ollut äärimmäisen rankka ja nyt kyllä huomaa mitä se on saanut aikaan. Mutta nyt on elämä pahvilaatikossa ja joulukuun lopussa ne katoavat Tampereelle, eivätkä enää palaa. 

Minä kiitän ihan näin julkisestikin vielä KGF18-ryhmän poppoota ja tietysti muita ihmisiä joihinka Seinäjoella asuessani sain tutustua. Muutamaa henkilöä jään erityisesti kaipaamaan, mutta he varmasti sen sisimmässään tietävätkin. Tästä edes minut tavoittaa Tampereelta,

kiitos ja hei hei! ^^