Sen välkkeessä aamuyöllä
Heräsin eilen aamuyöstä vähän neljän jälkeen tuttuun mutta samalla vieraaseen ääneen. Pidin silmiäni vielä hetken kiinni ja vain kuuntelin. Pian avasin silmäni, koti oli pilkkopimeä. Nousin istumaan sängyn reunalle säpsähtäen samanaikaisesti, Se tuli sisään avoimesta parvekkeen ovesta herättäen minut hetkessä täysin. Se oli kuitenkin vielä kaukana merellä. Nostin kaikki verhot ylös, kävelin kolme porrasta ylös ja menin parvekkeelle viltin alle istumaan. Se oli jotenkin uskomattoman täydellinen hetki. Hetken oli aivan hiljaista, linnut eivät laulaneet eikä auton ääniä kuulunut, vain yöperhonen pyrki parvekelasien huonommalle puolelle. Katsoin sisälle tyhjään kotiin, säikähdin Sen maalatessa taidetta seinille. Olin ehkä kymmenen minuuttia paikallani ja vain ihastelin, sitten menin sisälle. Kahvinkeitin oli omatoimisesti keittänyt herkkukahvia. Kaadoin kahvin rakkausmukiin ja menin takasin parvekkeelle. Siinä vain istuin, nautin ja ajattelin, istuin näin ainakin kolme varttia.
Se oli tullut lähemmäksi, Se väläytteli lisää. En uskaltanut laittaa sisälle valoja päälle, en raaskinut pilata Sen ilakointia. Huomasin ensimmäiset pisarat, hetkeä myöhemmin pisarointi yltyi monsuunimaiseksi rankkasateeksi. Pelkäsin (pienen hetken) olla yksin kotona, Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi minua. Pisaroita ilmestyi parvekelaseihin enemmän ja enemmän, taivas välkehti solkenaan ja Sen jyrinä tuntui jatkuvan selkärankaani asti. Se oli ylläni, Se oli kesän ensimmäinen näkemäni, kuulemani ja tuntemani Ukkonen.
Olin sananmukaisesti kotona. Tuntui kuin olisin palannut omaan entiseen sielunmaisemaani. Sinne missä satoi aina kaatamalla, oli säkkipimeää enkä tiennyt mitä pystyisin millekään tekemään. Kylmät väreet vain tulivat ja menivät. Tajusin olevani oikeasti entistäkin onnellisempi. Ymmärsin elämässä kaiken olevan mahdollista, olevani oikeasti vahva. Olevani minä, jonka täytyy hyväksyä itsensä tällaisena kuin nykyään olen. ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti