24. toukokuuta 2016

Meikittömyys, luonnollisuus ja itsetunto

Meikittömyys, luonnollisuus ja itsetunto

Mietin tätä asiaa sunnuntaina kun katsoin itseäni peilistä, flunssa teki tuloaan kovalla vauhdilla, näytin väsyneeltä ja nuutuneelta, hiukset menivät päätä myöten, couperosa posket punoittivat, vasemman sieraimen alla oli ärsyttävä finni ja vieressä sohvalla istui rakas, joka aina sanoo ”älä viitti Hilma”.

Olen toisinaan erittäin itsekriittinen ja itseinhoinen ihminen, mutta who care. Miksi silti rakastan itseäni kaikkein eniten, kun seison aamulla suihkun raikkaana peilin edessä, hiukset liti märkinä ja naama on punainen kuin punapeffapaviaanin paljas perslisto? Miksi edes annan itsekriittisyydelle ja itseinholle valtaa? Miksi ilman meikkiä oleminen ja meneminen on minulle niin helppoa? Osittain varmaan siksi etten osaa meikata, osittain siksi että olen harrastanut yhdeksän vuotta lajia jossa oltiin aina uikkarit päällä ja ulkoinen olemus oli märkä ja osittain siksi että ulkonäkö on vain pikkuriikkinen osa minuutta. Kyse ei varmasti ole siitä, että mieheni ei pystyisi elämään meikittömän naisensa kanssa. Jos näin olisi, hän olisi ottanut jalat alleen jo vuosia sitten. Ketä varten ihmiset oikein meikkaavat? Olen aina pystynyt liikkumaan ”ihmisten ilmoilla” meikittä, tukka pystyssä ja punainen finni keskellä pientä nenääni. En ole koskaan meikannut miellyttääkseni vastakkaista sukupuolta, en näyttääkseni joltakulta muulta, mukamas paremmalta. Onko itsekästä sanoa, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä ihmiset ajattelevat siitä miltä naamani milloinkin näyttää? 

Tiedän, että minusta pidetään tämmöisenä hyvin luonnollisen näköisenä ihmisenä. Mutta eikö sen aina pitäiskin mennä niin? Eikö ne ihmiset, joilla on oikeesti väliä kiinnitä sinussa huomiota aivan muihin kuin ulkoisiin asioisin? Eihän kukaan todellisuudessa oikeasti edes halua sellaisten ihmisten hyväksyntää, joille ulkoiset asiat ovat tärkeämpiä kuin sisäiset?

Totuus on se, ettei minun miestä, työkavereita, isää, kavereita tai ketään muutakaan vois varmasti vähempää kiinnostaa minun meikillisyys tai meikittömyys. Ulkoisten asioiden ei pidä antaa vaikuttaa fiilikseen. Sama Hilma minä olen, oli meikkiä naamassa tai ei. Kaikki on vain siitä kiinni mitä korvien välissä liikkuu. Mistä ulkonäköpaineet sitten ovat peräisin? Miten meikittömänä pystyy elämään? En ole mikään ulkonäköpaineden tutkija tai asiantuntija, mutta meikittömänä pystyy elämään vain olemalla oma luonnollinen itsensä. Hyväksymällä tosiasiat ja keskittymällä tärkeämpiin asioihin. Muistan kyllä teini-iässä kärsineenä ajoittain huonommuuden ja rumuuden tunteista. Mutta ”miltähän naamani tänään näyttää” miettiminen on jäänyt vuosia vuosia sitten pois elämästäni, kun elämässä on ollut aika paljon isompiakin ongelmia ja murheita. Kuten oma näön menetys, läheisen alkoholismi ja läheisen vakava vammautuminen. Pinnallisuudet ovat vuosi vuodelta yhä merkittyksettömämpi asia elämässäni. Tykkään ihmisistä ihan muiden asioiden takia, kuin ulkoisten. Kuten myös itseni kohdalla. Osaa olla luonnollinen ^^

Jos nyt olen väärässä, niin korjatkaa toki!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti