(Viho) viimeisiä viedään

(Viho) viimeisiä viedään

Loma alkaa olemaan loppu, tänään on oikeastaan pelkkä matkustuspäivä. Ensin Parkanosta Tampereelle ja sit Tampereelta järkyttävän tavaramäärän kanssa Helsinkiin. Tuntuu, että tänään en aio paljoakaan hymyillä tai muutoinkaan erityisemmin iloita mistään.

Perjantaina iltapäivästä tulin Parkanoon ja mentiin illaksi mökille Lamminkoskelle. Eilen kävin kesän ehdottomasti rankimmalla juoksulenkillä. Rankan siitä teki +23 auringonpaiste ja seisova ilma, ei tuullut yhtään. Lenkin jälkeen olikin ihan mielettömän ihanaa kastella itsensä letkulla, joka otti veden suoraan joesta. Iltapäivästä söin luultavasti kesän viimeinen lounaan ulkona ja sit muutama jakso True detectivea iltapäivän ja illan aikana. Ai niin ja sit käväistiin pikaisesti vielä mökillä.

Mukava viimeinen lomaviikko takana, säät ovat ainakin miellyttäneet. Olen kirjoittanut koko loman ajan lomapäiväkirjaa ja kirjannut ylös aina päivän lämpötilan sijaintini mukaan, keskiarvolämpötila on 19.9 astetta, vaihdellen 13-27 asteen välillä. Ei todellakaan mikään kovin häävi, mutta eipä meistä kukaan pysty säähän vaikuttamaan.

Jos siellä ruudun takana joku muukin viettää loman viimeistä päivää, niin kertokaa ihmeessä miten tästä päivästä pystyy tekemään edes hitusen kiinnostavamman.

Milloin kaverit katosivat elämästäni?

Milloin kaverit katosivat elämästäni?

Faktat:

1. Koen usein olevani se joka ottaa yhteyttä kysyäkseen mitä kuuluu, koska nähdään.

2. Olen asunut viimeisen kuuden vuoden aikana kolmessa eri kaupungissa.

3. Minulla on ollut ihan pienestä pitäen vähän kavereita.

Oikeasti koskaan ei voi tietää milloin tuttavuus muuttuu kaveruudeksi tai milloin kaveruus muuttuu tuttavuudeksi. Ei voi koskaan tietää, milloin kaveruus loppuu tai milloin sitä kasvetaan vaan niin erilleen, että kaveruus vain jotenkin jäätyy syystä tai ihan syyttä. Olen miettinyt viimeisen puolen vuoden aikana paljon kavereitani ja sitä, miksi heitä on nykyään entistä vähemmän. Olen miettinyt syitä miksi minusta tuntuu että olen aina se joka kysyy mitä kuuluu tai koska nähdään? Miksi itse olen ollut huono kaveri? Olen miettinyt ihan kaikkea mitä, miksi, milloin, koska, kuinka alkavilla kysymyksillä, ja koen edelleen olevani yhtä eksyksissä.

Olenko ollut tarpeeksi kiinnostunut kavereiden elämästä? Olenko kysynyt mitä kuuluu? Se oikeasti osoittaa välittämisestä ja halusta kuulla toisesta vaikka se kuulostaakin hyvin kliseiseltä. Mielummin mitä kuuluu kerran kuukaudessa kuin ei koskaan. Vai? Olenko ollut vastavuoroinen? Olenko nähnyt kavereita riittävästi? Tähän voin heti vastata että EN, mutta myös heti perään sanoa että ihan yhtä ihmistä lukuunottamatta ei paljon treffiehdotuksia ole sadellut! Miksi aina minä ehdotan treffejä?…. Olenko kenties kyllästynyt siihen että olen usein se joka kysyy? Olenko soittanut kavereille tarpeeksi? Olenko laittanut tarpeeksi usein viestiä? Pitäisikö alkaa pitää kuukausittaisia videopuheluiltoja kun asutaan eri kaupungeissa ja aikataulut menevät aina ristiin?

Olenko ollut läsnä? Olenko kuunnellut kun siihen on ollut aihetta? Olen sanonut useammalle ihmiselle niin sukulaiselle, perheenjäsenille kuin kavereille, että minulle voi aina soittaa kellon aikaan katsomatta! Olenko itse saanut tuntea kavereiden läsnäoloa? Olenko muistanut ystävien merkkipäiviä? Onko minun merkkipäivät muistettu? Tästä eteenpäin facebookissa ei enää näy syntymäpäiväni, sen muistavat vai sitten ne jotka muistavat. Olenko sanonut tarpeeksi että ”olet minulle tärkeä”? Olenko kaveruuden arvoinen?

Olenko antanut huomiota? Olenko ilahduttanut? Pitäisikö lähettää kavereille kortteja merkkipäivinä vai olla lähettämättä? Olen nimittäin niitä vanhan kansan ihmisiä että saatan lähettää kortteja. Tiedänkö millaista huomiota kaverini haluavat? Ovatko kohtaamiset olleet molemminpuolisia? Olenko kuunnellut? Olenko antanut itsestäni riittävästi ja ottanut toiselta riittävästi? Olenko kertonut itsestäni liikaa vai liian vähän? Olenko ilmaissut itseäni selkeästi?

Mikä on hyvä tapaamisväli? Viikko, kuukausi, 2 kuukautta, puoli vuotta? Onko olemassa oikeaa tapaamis- ja yhteydenpitoväliä? Harva ja harveneva yhteydenpito on mielestäni johtanut joidenkin ihmisten kohdalla osittaiseen tai totaaliseen vieraantumiseen. Voiko pidempään jäissä ollutta ystävyyttä enää elvyttää? Koska on liian myöhäistä? Haluanko enää? Kaikki tauot tai yhteydenpidon muutokset eivät onneksi tarkoita kaveruuden loppumista. Kaveruus muuttaa muotoaan ihan samalla tavalla kuin mekin muutumme vuosien vieriessä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen! Joskus omassa tai kaverin elämässä on paljon aikaa ja huomiota vieviä asioita, ettei kaveruudelle ole enää samalla tavalla tilaa ja aikaa kuin ennen. Vai pitääkö se asia paikkansa? Onko näin?

Onko oman elämäni hankalat vaiheet tai asiat saattaneet minut tähän tilanteeseen että kavereita on vähän? Onko näkövammani karkoittanut kavereita? Jos on niin niitä kavereita en enää edes tarvitse. Onko asumiseni toisessa kaupungissa vaikuttanut siihen että kaveretia on jotenkin vaan kadonnut? Onko joku kaveri jäänyt sen takia pois kelkasta että on kokenut minun olevan liian kovia kokenut? Sanon nyt (suuresti pettyneenä), että kun äiti halvaantui, jouduin oikeasti miettimään missä minun kaikki kaverit ovat?! Koin toistuvasti että onko se liian iso asia jollekulle, voiko se olla isompi asia kavereille kuin minulle?

Olenko sanonut suoraan jos minua on harmittanut yhteydenpidon vähyys? Olenko sanonut suoraan jos joku asia on minua harmittanut tai painanut mieltä? Onko asioista sanominen ollut rakentavaa? Onko minua loukattu? Olenko minä loukannut? Ajattelemmeko kavereiden kanssa kaveruudestamme samalla tavalla? Millaista kaveruutta haluan ja tarvitsen? Millaista kaveruutta kaverit haluavat ja tarvitsevat? Olenko minä edes kaveruuden arvoinen?

Onko liikaa jos esitän ja pyydän sinua miettimään näitä kysymyksiä omalla kohdallasi. Millainen kaveri olet ja olet ollut?

Neiti (pian) 26 vuotta & neiti 5 kuukautta

Neiti (pian) 26 vuotta & neiti 5 kuukautta

Voi taivas miten lämmin kesäinen päivä eilen oli, mutta päivän akenda oli täydellinen. Minä ja serkun tyttö vietettiin laatuaikaa yhdessä, että äiti ja isä pääsi kerrankin lounaalle kahdestaan.

Noudin neidin kotoa vähän ennen 12 ja lähdettiin liikkeelle. En hirveästi ole ollut vauvojen kanssa tekemisissä, mutta tiesin pärjääväni. Käveltiin Tammelassa ja keskustassa, sain käydä rauhassa apteekissa ja juoda kahvit Laukontorilla. Neiti vain nukkui ja nukkui. 

"Palautin" neidin parin tunnin yhdessä olon jälkeen ja jäin hetkeksi Tammelantorille Laurin serkun ja hänen tyttöystävän kanssa. Kävin myös äidin kanssa pikaisesti asioilla ja menin viideksi takaisin Serkun luokse ja lähdettiin porukalla mummolaan. Voiko oikeasti noin pieni ihminen piristää ja ilostuttaa päivää ja elämää noin paljon. Ihanaa, että on mahdollisuus olla tekemisissä tuollaisen pikku neidin sekä hänen vanhempiensa kanssa. Toivottavasti jatkossakin saan lainata heidän neitiään.

Ja mikä parasta, niin kyllä tuollaisessa pikku neidissä on vain niin paljon hoidettavaa että omat lapset saavat odottaa vielä ihan muutaman vuoden ^^ Lapset ovat ihania niin kauan kun ne eivät ole omia!