Kommentti ”pidän siitä ettet ole lannistunut vaikka sinulla onkin silmäsairaus ja siitä, miten ahkera olet urheileen ja ahkera muidenkin asioiden suhteen.” sai minut heräämään ja ajattelemaan elämää ja asioita hieman syvällisemmin.
Isäni on sanonut (aina) "ettei raha kasva puussa, ei auta jäädä tuleen makaamaan ja jos jotakin haluaa niin sen eteen on tehtävä töitä". Ehkä kliseisiä sanontoja, mutta täysiä tosia niin minun kuin varmasti monen muunkin elämässä. Minusta nämä ovat periaatteita, joiden pitäisi lukea jokaisessa kasvattamiseen liittyvässä kirjassa, oppaassa ja neuvolan tädin huoneen takaseinässä niin isolla että sokeakin näkee ne. Nämä ovat niitä sanoja, joita jokaisen vanhemman tulisi viljellä lapsilleen enemmän kuin monia muita vähemmän tärkeitä sanoja.
”Raha ei kasva puussa” - vaikka minulla on ollut rahaa tehdä erilaisia matkoja, asioita ja hankintoja, niin se ei todellakaan ole ollut mikään itsestäänselvyys. Vaihtaisin tehdyt matkat, asiat ja hankinnat terveisiin silmiin ja parempaan elämään, jos vain olisi mahdollista. Minut on kasvatettu siihen, että töitä täytyy tehdä jotta voi tehdä matkoja, asioita ja hankkia, mitä tarvitsee ja haluaa. Isäni on tehnyt oikeasti ihan mielettömän (elämän) työn sen eteen, millaisessa elintasossa ja ympäristössä olemme saaneet siskoni ja äitini kanssa elää. Olen jokaisesta vanhempieni tekemästä pennin hyrrästä kiitollinen, mutta erityisesti isän tekemästä työstä työmaalla ja äidin tekemästä työstä kotona. Ole tehnyt itse pienestä likasta asti töitä, kunkin ikäkauden huomioon ottaen. En ole koskaan saanut kotitöiden tekemisestä tai hyvästä koearvosanasta rahaa enkä tule tekemään sitä omien lastenikaan kohdalla. Ne ovat töitä, joista ei todellakaan kuulu maksaa. Ne kuuluvat elämään siinä missä ruuasta kiittäminen tai hyvän yön toivottaminen, töitä joista ei kuulu maksaa koskaan palkkaa. Ja se mitä nykyiseen elämäntilanteeseen ja tyyliin tulee niin sen olen saavuttanut silkalla työllä ja säästämisellä, eikä raha ole missään vaiheessa kasvanut puussa käden ulottuvillani.
”Ei auta jäädä tuleen makaamaan” - toisinaan elämä on ollut h******n raskasta… ja tulee varmasti olemaan vielä monta kertaa. Monesta on selvitty, mutta koskaan en ole luovuttanut. En silloinkaan kuin lääkäri sanoi ”ettei tiedä vaikka olisit sokea ensi vuonna” tai silloin kun ammattikorkeakouluopintojen toisen vuoden alussa opettajat totesivat että ”tuleekohan sinun opiskelustasi mitään tuon silmäsairauden takia”. Selvisin myös silmäsairauden aiheuttamien elämänmittaisten muutosten hyväksymisestä. Selvisin ylioppilaskirjoituksista vaikka näkö heikkeni viimeisenä puolena vuotena viikko viikolta. Selvisin ajokortin pois ottamisesta viiden kuukauden ajokokemuksen jälkeen. Selvisin siitä, ettei minusta voi koskaan tulla arkkitehtiä. Selvisin fysioterapeutin opinnoista, vaikka tein kahden opiskelijan edestä duunia sen eteen. Selvisin viiden kuukauden työttömyydestä. Selvisin siitä, että sain vihdoin pitkän yrittämisen jälkeen työpaikan ja siitä, että kaksi päivää työn aloituksen jälkeen äitini neliraajahalvaantui. Selvisin oikeasti siitä vuoden 2014 toukokuusta hengissä. Minulle on oikeasti ihan arkipäivää ja tavallista olla näkövammainen, ja että minulla on neliraajahalvaantunut äiti. Ne asiat ovat minulle ihan fine. Kaikki edellä mainitsemani tilanteet ovat olleet sellaisia joissa olisin voinut luovuttaa, mutten luovuttanut.
”Jos jotakin haluaa, sen eteen on tehtävä töitä” - ei ole itsestäänselvyys olla tässä elämäntilanteessa. Edellisessä kappaleessa luetelluista asioista jokainen on vaatinut työtä, kuten jo sanoin. Olen etsinyt ja löytänyt keinot selviytyä päivittäistä huonon näön aiheuttamista haasteista. Pidin lukion jälkeen välivuoden ainoastaan sen takia että löydän jonkun ammatin joksika pystyn ja haluaisin opiskella. Sain fysioterapeutin opintojen aikana lähes kaikista käytännön tenteistä parhaimman arvosanan ja näytin opettajille sisukkuuteni. Muistan myös kopioineeni 250 sivuisen tenttikirjan skannerin avulla koneelle ohjelmaan joka muutti tekstin kuvasta tekstitiedostomuotoon, jotta sain muutettua tekstin riittävän suureksi ja tulostettua sen ulos 700 sivun mittaisena. Kirjoitin 35 työhakemusta, joista yhden perusteella kutsuttiin työhaastatteluun ja josta kaksi kuukautta myöhemmin tuli vakituinen ja nykyinen työsuhteeni. Tein suuren ja raskaan henkisen työn selvitäkseni äidin halvaantumisesta. Olen tehnyt jo kyllin paljon töitä elämässäni, että voisin jäädä eläkkeelle määrällisesti tehdyn työn perusteella. Todellisuudessa teen töitä varmasti hautaan asti.
Meillä jokaisella on omat nostokurkemme, toisilla enemmän toisilla vähemmän, toisilla suurempia toisilla pienempiä. Minun nostokurkiani ovat sisukkuus, sinnikkyys, rohkeus, vahvuus, päättäväisyys, ahkeruus ja toisinaan silkka itsekkyys. Oikeasti, joskus elämälle ja ihmisille p*****n näyttäminen on vain se ainoa ratkaisu ja keino selvitä. Minä ainakin olen tehnyt sen ja olen siitä äärettömän ylpeä. Ja uskokaa tai älkää, tulen tekemään sen vielä monesti.
Mitkä ovat sinun nostokurkiasi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti