Kun ei enää pelota se pahin
Kursori vain vilkkuu ja vilkkuu, vilkkuu ja vilkkuu. Eikä löydy enää sanoja, mutta seuraavan sain kirjoitettua kolme päivää sitten. Kun todella luulin että tänään on se hirveä viimeinen päivä.
"Sanon nyt asiasta, josta en ensiksi ajatellut sanoa mitään. Se on kuitenkin niin väistämätöntä, vaikuttaa elämääni ja sen ääneen sanominen helpottaa, että parempi vaan kakistaa faktat ja ajatukset ulos.
Yksi läheiseni on ollut reilun kuukauden ajan erittäin huonossa kunnossa. Sairaalassa, kotona, sairaalassa, kotona ja nyt taas sairaalassa. On puhuttu kuolemasta, hoitotahdosta, kotiin palaamisesta, huonosta onnesta, ihme toipumisista, sitkeydestä, hyvästä tuurista ja toisaalta käsittämättömän ymmärtämättömistä asioista mitkä liittyvät ihmisolentoon. Asioista joista pienen ihmisen pään saa totaalisen pyörälle. Tämän kaiken tunnemyllerryksen, itkun puuskien, naurukohtausten, tsemppi toivotusten, muistelun ja yleisen tunteiden vuoristoradan keskellä olen pohtinut yhtä asiaa. Kuolemaa. Se on edessä meillä kaikilla, halusimme tai emme. Toisilla vähän aikaisemmin ja toisilla vähän myöhemmin. Koskaan ole oikeaa aikaa tai paikkaa, koskaan ei voi valmistautua kunnolla vaikka se olisi jo ennalta arvattavissa ja odotettavissa. Mutta kuolemaa on ihan oikeasti aivan täysin tervettä pohtia ja miettiä. Mitä se minulle merkitsee? Mitä siitä seuraa? Kuinka elämä jatkuu? Kuinka kaikesta selviää?
Palatakseni läheisen menettämisen jälkeiseen hetkeen, kahden kolmen viikon ajanjaksoon. EI tarvitse palata kuin viime elokuuhun, mummun poismenoon. Hänen poismeno tuli mieleen viimeksi sunnuntaina, kun ajelimme Lemminkäisen kallioilta kotiin. Kysyin ääneen, että miten selvisin mummun kuolemasta? Sain vastaukseksi, hyväksymällä ja ymmärtämällä asian. Muistan surreeni mummua kaksi viikkoa plus hautajaispäivän, sen jälkeen en ole enää surrut. En itkenyt tai vuodattanut juurikaan kyyneliä. Onko minussa jotakin vikaa, kun en ikävöi tai sure? Otinko vain tiedon vastaan, käsittelin sen alitajunnassa, hyväksyin ja ymmärsin? Palasin tähän lausahdukseen hyväskymällä ja ymmärtämällä taas tänään 19. tammikuuta 2017, kun soitin sairaalaan kysyäkseni mitä läheiselleni kuuluu.
En vain enää osaa pelätä, osaan vai odottaa jotakin. Voin ihan hyvällä omalla tunnolla sanoa itkeneeni silmät umpeen, että olen nukkunut ja syönyt viime aikoina todella huonosti ja vain miettinyt ja miettinyt tätä tilannetta. Voiko olla kuitenkin niin ettei kuolemaa osaakkaan pelätä? Onko se huono asia ettei osaa? Onko se luovuttamista? Onko se häpeällistä? Tänään ajattelin näitä kaikkia kysymyksiä sairaalassa makaavan läheiseni kannalta ja vuoksi. Ihan näitä kaikkia kysymyksiä ja ajatuksia. Pelkääkö hän kuolemaa?
Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta jos ei käänny niin kyllä minä senkin hyväksyn ja ymmärrän. Ainakin sitten hetken päästä."
Ajatukset eivät juurikaan ole muuttuneet näiden kolmen päivän aikana. Tätä lausetta kirjoittaessa istun olohuoneessa ruokapöydän ääressä, juon aamukahvia, kynttilä palaa vieressä (kuten jokaisena aiempanakin aamuna viimeisen kahden kuukauden aikana) ja päässäni ei pyöri kuin isän jokseenkin tyhmä, mutta erittäin paikkansa pitävä kliseinen lausahdus, ”Kaikkeen muuhun voi tottua paitsi jääpalaan persereiässä”. Se on vain totta, myös sitten joskus edessä olevan läheisen menetyksen jälkeisen elämän ajassa.
"Sanon nyt asiasta, josta en ensiksi ajatellut sanoa mitään. Se on kuitenkin niin väistämätöntä, vaikuttaa elämääni ja sen ääneen sanominen helpottaa, että parempi vaan kakistaa faktat ja ajatukset ulos.
Yksi läheiseni on ollut reilun kuukauden ajan erittäin huonossa kunnossa. Sairaalassa, kotona, sairaalassa, kotona ja nyt taas sairaalassa. On puhuttu kuolemasta, hoitotahdosta, kotiin palaamisesta, huonosta onnesta, ihme toipumisista, sitkeydestä, hyvästä tuurista ja toisaalta käsittämättömän ymmärtämättömistä asioista mitkä liittyvät ihmisolentoon. Asioista joista pienen ihmisen pään saa totaalisen pyörälle. Tämän kaiken tunnemyllerryksen, itkun puuskien, naurukohtausten, tsemppi toivotusten, muistelun ja yleisen tunteiden vuoristoradan keskellä olen pohtinut yhtä asiaa. Kuolemaa. Se on edessä meillä kaikilla, halusimme tai emme. Toisilla vähän aikaisemmin ja toisilla vähän myöhemmin. Koskaan ole oikeaa aikaa tai paikkaa, koskaan ei voi valmistautua kunnolla vaikka se olisi jo ennalta arvattavissa ja odotettavissa. Mutta kuolemaa on ihan oikeasti aivan täysin tervettä pohtia ja miettiä. Mitä se minulle merkitsee? Mitä siitä seuraa? Kuinka elämä jatkuu? Kuinka kaikesta selviää?
Palatakseni läheisen menettämisen jälkeiseen hetkeen, kahden kolmen viikon ajanjaksoon. EI tarvitse palata kuin viime elokuuhun, mummun poismenoon. Hänen poismeno tuli mieleen viimeksi sunnuntaina, kun ajelimme Lemminkäisen kallioilta kotiin. Kysyin ääneen, että miten selvisin mummun kuolemasta? Sain vastaukseksi, hyväksymällä ja ymmärtämällä asian. Muistan surreeni mummua kaksi viikkoa plus hautajaispäivän, sen jälkeen en ole enää surrut. En itkenyt tai vuodattanut juurikaan kyyneliä. Onko minussa jotakin vikaa, kun en ikävöi tai sure? Otinko vain tiedon vastaan, käsittelin sen alitajunnassa, hyväksyin ja ymmärsin? Palasin tähän lausahdukseen hyväskymällä ja ymmärtämällä taas tänään 19. tammikuuta 2017, kun soitin sairaalaan kysyäkseni mitä läheiselleni kuuluu.
En vain enää osaa pelätä, osaan vai odottaa jotakin. Voin ihan hyvällä omalla tunnolla sanoa itkeneeni silmät umpeen, että olen nukkunut ja syönyt viime aikoina todella huonosti ja vain miettinyt ja miettinyt tätä tilannetta. Voiko olla kuitenkin niin ettei kuolemaa osaakkaan pelätä? Onko se huono asia ettei osaa? Onko se luovuttamista? Onko se häpeällistä? Tänään ajattelin näitä kaikkia kysymyksiä sairaalassa makaavan läheiseni kannalta ja vuoksi. Ihan näitä kaikkia kysymyksiä ja ajatuksia. Pelkääkö hän kuolemaa?
Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta jos ei käänny niin kyllä minä senkin hyväksyn ja ymmärrän. Ainakin sitten hetken päästä."
Ajatukset eivät juurikaan ole muuttuneet näiden kolmen päivän aikana. Tätä lausetta kirjoittaessa istun olohuoneessa ruokapöydän ääressä, juon aamukahvia, kynttilä palaa vieressä (kuten jokaisena aiempanakin aamuna viimeisen kahden kuukauden aikana) ja päässäni ei pyöri kuin isän jokseenkin tyhmä, mutta erittäin paikkansa pitävä kliseinen lausahdus, ”Kaikkeen muuhun voi tottua paitsi jääpalaan persereiässä”. Se on vain totta, myös sitten joskus edessä olevan läheisen menetyksen jälkeisen elämän ajassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti